Olen taas terve

Vuosi sitten sairastuin iskiakseen. Se, millaista se on ollut, on taltioitu tämän blogin teksteihin. Olen taistellut kivun kanssa, yrittänyt kuntouttaa itseäni ja harkinnut leikkausta. Olen ymmärtänyt sen, että en ole vaivoineni yksin. Iskias on hyvin yleinen, tosin se, että se olisi yhtä kipeä kuin minulla on ollut, ja kestäisi yhtä kauan, ei ole kovin yleistä. Tuttavapiiristäni olen löytänyt puolenkymmentä ihmistä, joilla iskias on ollut hyvin kivulias. Arvioisin että kivulias iskias olisi silloin noin 5% väestöstä, Suomen tasolla kuitenkin 250 000 ihmistä. Jos tuo on elämänaikainen esiintyvyys ja aikaa tuon tulla olisi nyt vaikka 40 vuotta niin silloin tähän kurimukseen joutuisi noin 6000 ihmistä vuodessa.  Kuopiossa se olisi noin 100 ihmistä vuodessa. Kun ajattelen miten näen noita ihmisiä kuvatessani heidän selkiään magneetilla niin tuo tuntuu aika sopivalta luvulta, silloin törmäisin pari kertaa kuukaudessa uuteen hyvin kivuliaaseen iskiaspotilaaseen.

Miten iskiasta pitäisi hoitaa? Itselläni oli, tietääkseni, toisen pahanemisvaiheen aikana/jälkeen en käynyt enää kuvissa, pieni prolapsi. Silti olin niin kipeä, että mietin jossain vaiheessa elämän mielekkyyttää ja toivoin elämältäni vielä yhtä kivutonta päivää. Prolapsit voitat olla paljon, paljon suurempia ja ne voivat painaa hermot täysin lyttyyn. Pahimmillaan tämä aiheuttaa alaraajojen ja alakerran (ulosteenpidätyskyky) toiminnan halvaantumisoireita. Pidän onnena sitä, että leikkausmahdollisuus on olemassa. Tutkimukset ja omat kokemukseni, tällä hetkellä, viittaavat kuitenkin siihen että iskiaksesta voi parantua myös odottamalla. Vähitellen kipu helpottaa. Mitä tuona odotusaikana pitäisi tehdä? Voiko parantamista jollain tapaa jouduttaa? Itselläni mitään vakuuttavaa näyttöä minkään elämäntyylin parantavasta vaikutkuksesta ei tullut. Toisaalta, elämän jatkaminen mahdollisimman normaalisti, ei myöskään tiettävästi pahenna iskiasta ja viivästytä sen paranemista. Itse olen yrittänyt jatkaa tanssia, ja olen jatkanutkin. Välillä olen ollut niin kipeä että olen tärissyt ja hikoillut kivusta, raahautunut lyötynä salin reunaan penkkiriville makaamaan. Välillä tanssiessa olen ollut kivuton vaikka muutoin olen ollut kipeä. Välillä kipu on haitannut tekniikkaani. Välillä iskias on tuntunut ärtyvän tanssista. Välillä olen pelännyt, kuinka selviydyn lähiviikoista kun olen ollut kipeä ja ohjelmassa on ollut runsaasti treenejä, leirejä ja kilpailuja. Olen kuitenkin elänyt, tämänkin vuoden. Särkylääkkeet, ihan tavalliset NSAID-lääkkeet (Voltaren, Burana) ovat auttaneet  minua. Kun kipu on kova, ne eivät tee kivuttomaksi mutta ne voivat auttaa pääsemään eteenpäin. Kun kipu on rauhoittumassa, ne tuntuivat taluttavan kivun syrjemmälle, pois minusta. Muita lääkkeitä en kokeillut. Hain Tramal-lääkeet. Pakkaus on aukaisematta. Hermojen stabilaattorilääkkeitä, epilepsialääkkeitä, en kokeillut, niistä puhuttiin, mutta kukaan ei niitä minulle määrännyt ja tuskin olisin niitä ottanut. En tiedä miksi olen niin lääkekielteinen.

Iskas on antanut minulle elämään paljon uusia, hyviä asioita. Osaan arvostaa nyt sitä kun pystyn kävelemään työpaikan käytävällä kivutta, kun voin harrastaa kivutta, kun voin nauttia hieronnasta ilman että olen kivuliaan hypersensitiivinen kosketukselle, kun voin nojata saunan takaseinään jalat lauteille nostettuna ja minuun ei satu yhtään. Olen löytänyt uuden harrastuksen keskikehon rakennuksesta: haluan tehdä pitoja, sivulankkuja, vatsoja ja venytellä. Katsotaan kuinka pääsen tähän käsiksi ensi vuonna. Pystyisinkö kokeilemaan ensi vuonna cross fit -treeniä. Se kiinnostaisi mutta kivuliaana en ole uskaltanut yrittääkään. En ole pystynyt vetämään edes leukoja kun sekin on sattunut jalkaan. Ensi kesänä aion taas vaellukselle, haluan tundralle. Haluan tuntea rinkan painon hartioillani, kuinka se painaa selkääni kasaan ja minulle ei kuitenkaan satu. Toivon, että pysyn terveenä ja voin tuota taas tehdä. Kun katson magneettikuvia, osaan tarkemmin lukea lähetteitä ja nähdä välilevyissä muutoksia jotka voivat aiheuttaa potilaalle oireita. Myös pienet prolapsit voivat olla kivuliaita. Mistä kipu johtuu, sitä emme tiedä.

Minusta tuntuu, että tämä on sopiva hetki lopettaa tämä blogi. Ensinnäkin olen nyt terve. Kipua ei tunnu lainkaan tai sitä tuntuu aivan vähän tasolla 1-2 muutaman minuutin ajan ja se ei silloinkana millään merkittävällä tavalla haittaa minua. Kipu ei rajoita mitään tekemistäni. Lääkkeitä en ole syönyt kuukauteen. Olenko pysyvästi terve? Sitä ei tiedä, eikä se ehkä ole niin merkityksellistäkään. Nyt on toiveikas, hyvä olo, ja se on tärkeintä. Muistan näyn terveyskeskuksen vuodeosaston käytävältä, jossa nuori hoitaja talutti kävelypöytään nojaavaa miestä. Mies oli etukumarassa, askel oli töpöttävä, koko olemus oli hauras. Muistan uimarannalla kävelevää nuorukaista, jonka askel oli kivuttoman näköinen, joustava ja selkeä. Muistan painimolskilla olevia jässiköitä, jotka punnerisivat ja riuhtoivat, kivuttoman näköisinä käyttivät kroppaansa. Suunta vanhenevalla ihmisellä on selvä, vauhti ja kulun määrätietoisuus vaihtelevat. Moni pysyy terveenä ja toimintakykyisenä hyvin pitkään. Haluan osallistua 70-vuotiaana keväisiin hiihtotapahtumiin, ehkä taluttaa jonkun kesämekkoon sonnistautuneet tytön tanssilattiallekin. Uskon täysin, että se on mahdollista.