Välilevyn pullistuma eli diskusprolapsi ja iskias

Aikaisemmat tapahtumat

Syksyllä minulla kipeytyi vasemman pakaran alue. Ajattelin, että kyseessä oli lihasten tai niiden kiinnityskohdan tulehdus, rasitusvamma. Lihakset tuntuivat kihelmöivän kireiltä ja tuntui hyvältä venytellä. Erityisesti piriformis-venytyksenä tunnettu venytys, jossa kiersin lonkkaa ulkokiertoon tai vein lonkkaa ylipuolelle adduktioon lonkan ollessa fleksoituna, tuntui erityisen hyvältä. Ajatus siitä, että kyseessä on lihasperäinen ongelma vahvistui, kun ystäväni, joka näki minun hieroskelevan ja venyttelevän pakaraani, tarjosi pientä fysiopalloa. Se on kova tennispallon kokoinen kumipallo, jossa on sormimaisia ulokkeita. Kun pyörin pallon päällä niin, että pallo hieroi kipeätä pakaraa ja alaselkää, kipu tuntui helpottavan. Aloin uskoa konseptiin nimeltä lihashuolto. Harrastan aktiivisesti tanssia, myös kilpaillen. Tanssitunteja tulee viikossa 15-20 ja vanheneva kroppa, ikä nyt 48, lienee tässä kovilla.

Tanssikilpailuissa viikko ennen prolapsin pullistumista

Kipu vasemmassa pakarassa kävi intensiivisemmäksi. Minun piti venytelllä heti aamulla herättyäni ja tanssireissulla bileiltana viihdyin osan ajasta mieluummin yksin venytellen ja pallolla rullaillen sen sijaan, että olisin tanssinut muiden seurassa. Huomasin kieltäytyväni joistain tanssitreeneistä. Kipu vähensi motivaatiota ja minulle oli syntynyt ajatus, että kehoa pitää säästää. Kilpatanssitreeneissä slow foxin heel pull liikkeessä tunsin ensimmäisen kerran kipua niin, että en pystynyt tekemään liikettä voimalla, jolla olin ajatellut. Vakiotansseissa selkä pyrki kipeytymään niin, että ehdotin parille treenien lopettamista noin puoli tuntia aikaisemmin kuin normaalisti olin tottunut lopettamaan. Lattareita vaiva ei tuntunut häiritsevän.

Aloin miettimään, voisiko vaiva olla vasemmassa sacroiliacaaliinivelessä? Kipuhan oli hyvin lähellä selkärankaa, hieman keskiviivasta vasemmalle.  SI-nivel oli mielestäni juuri tuossa ja muistan monien potilaiden, joilla kuvissa näkyi SI-nivelen tulehdus, lähtetetiedoissa olleen maininta kivusta pakaran kohdalla. Toisaalta tiesin että selkärankareuma, joka SI-nivelen voisi tulehduttaa, oli nuorempien miesten tauti ja pidin SI-niveltä oireiden aiheuttajana epätodennäköisenä.

Vaiva akutisoituu

Selkä tuntui aamusta asti jo varsin jäykältä. Kenkien laitto jalkaan oli hankalaa. Lähdin vaihtamaan talvirenkaita. Sain ne vaihdettua ilman isoja ongelmia.

Lähdimme kaupungille. Lähtiessä kenkien laitto oli nyt hyvin hankalaa. Jouduin keskittymään kipuuni ja käännyin mieleltäni sisäänpäin. En halunnut puhua perheelleni, enkä ottaa kontaktia. Menin takapenkille istumaan.

Tulemme kaupungille ja laitamme auton parkkiin. Perheeni huomaa, että kävelyni on outoa. Vaimo arvaa, että vasen jalka on kipeä. Huomaan, että en käytä vasemman jalan liikelaajuutta kokonaisuudessaan, vaan jätän jalan ojennuksen takana vajaaksi. Polvi ja lonkka ovat vielä hieman koukussa ennen kuin otan uuden askeleen.

Kipu pahenee. En voi olla enää paikallani, vaan kiertelen kaupassa levottomana liikehtien. Etsin kuumeisesti tuolia, jolla voisin istua. Istun hetken, mutta kipu tuntuu siinäkin ja on noustava. Käyttäydyn levottomasti ja käännyn mieleltäni entistä enemmän sisäänpäin. Jään odottamaan kaupan ulkopuolelle, kun muut asioivat sisällä, vaikka ulkona on kylmä. Liikehdin, kävelen levottomasti, koetan hieman juosta. Mikä minulla on? Tällaista ei ole ollut aiemmin.

Kassalla on jonoa ja tarjoudun hakemaan auton lähemmäksi. Kävelen robottimaisen nopeasti autolle, könyän kuskin paikalle ja ajan kipusumussa kauppojen luo. Tulen autosta ulos ja tytär hyppää rattiin. Menen takapenkille. Nyt kivut ovat hyvin kovat. Olen vääntäytynyt turvavöissä kaarelle. En voi olla kyyryssä yhtään. Puren hampaita yhteen. Kun pysähdymme valoihin saan sanottua "Meen ulos" saan sanottua ja samalla olen astunut autosta kadulle. Menen jalkakäytävälle ja käveleksin siinä lyhyin, nopein robottimaisin askelin.

Muu perhe lähtee hakemaan poikaamme koulusta, meidän oli tarkoitus mennä yhdessä ulos syömään. En voi tulla autoon ja muutenkin minun täytyy saada olla nyt vain yksin ja seistä. Pyydän hakemaan minut pienen kaupan edustalta. Muu perhe lähtee. Samassa huomaan, että kännykästä loppuu akku. Tätä minulle ei yleensä tapahdu. Tänään en ole kai pystynyt reagoimaan ympäristöni tapahtumiin normaalisti. 

Käyn kaupassa sisällä, kävelen siellä. Tulen ulos. Minuun sattuu nyt hyvin paljon. On kuin kidutettaisiin. Tajuan, että en kestäsi kidutusta. Jos kidutettaisiin pitkään, murtuisin, kertoisin kaiken. Koetan hieman juosta kaupan ulkopuolella. On kylmä. Menen kaupan tuulikaappiin. Liukovet aukeavat ja sulkeutuvat. Ihminen, joka äsken meni kauppaan, tulee sieltä jo ulos ostostensa kanssa. Näin kuluu aika, minulla se menee nyt tässä. Katson miestä, joka kävelee kauppaan normaalisti. Ajattelen, että häneen ei satu.

Huomaan, että en ole syönyt päiväruokaa. Minun ei ole nälkä. Minulla pitäisi olla. Nyt kipu tuntuu vasemmassa jalassa. Minulla täytyy olla diskusprolapsi. Se on vasemmalla. Yritän tunnustella onko kipu ja puutuneisuus enempi pikkuvarpaan vai isovarpaan puolella, siitä pystyisi päättelemään onko se L4/5 vai presakraalivälissä. Kännykkä on ollu vatsaani vasten ja saan sen käynnistymään. Ajattelen, pitäisikö minun mennä sairaalan, päivystykseen. Pääsisin leikkaukseen. Olisinko siihen valmis? Päivystysleikkauksen indikaatio on halvausoire tai sietämättömän kova kipu. Nousen kantapäille ja varpaille. Pääsen hyvin. Minulla ei ole halvausoiretta. Kohottelen jalkaterääni. Se kohoaa, ei läpsy. Onko kipuni sietämätön? Ajattelen sitä, kuinka kipu loppuisi heti. Se otettaisiin pois, prolapsi, mälli. Se on geelimäistä ainetta, kuin liimaa, joka pursusi välilevyn sisältä ja aiheutti kemiallisen tulehduksen hermojuureen ja painaisi juurta.

Mikä täällä selässä on? Onko täällä kuitenkin tuumori, kondrosarkooma lantiossa? Se se voisi olla. Tai kordooma! Sakrumissa, affisoisi sakraalihermoja. Minulla on työvuoro kahden päivän päästä. Pitääkö se perua? Vaiva tuntuu sellaiselta, että akuuttia helpotusta ei taida nyt olla odotettavissa. Minun pitää päästä kuviin. Laitan viestin magneettilaitetta käyttävän henkilökunnan kännykkään. Muutaman minuutin päästä saan vastauksen. Pääsisin putkeen samana iltana.

Magneettikuvaukseen

Miten kuvaus mahtaisi onnistua? Hoitajat ovat huonolla tuulella, kun potilaat tulevat kuviin ilman kunnon kipulääkitystä. Kuvauksesta ei tahdo tulla mitään, kun on lihastärinää, kivusta. Sanon heti hoitajalle, että olen kipeä ja että kuviin voi tulla liikettä. Tyytyisimme niihin. Kissaa pienemmistä löydöksistä ei ole nyt väliä.

Minulle annetaan löysät joggaripöksyt jalkaan. Minulta kysellään, onko sydämen tahdistinta, elimistössä metallia tai sisäkorvaproteesia. Ei ole. Hoitaja asettelee minut putkeen. "Pää tänne." Peti tuntuu hyvän kovalta. Jalkojeni alle pannaan kohoketta. Minusta tuntuu, että pystyn olemaan siinä. Alan hieman rentoutua. Pidän silmiä koko ajan kiinni. Olen keskittynyt vain siihen, että minuun ei nyt satu niin kovasti ja että kädessäni on pallo, jota voin puristaa tarvittaessa. Hoitaja tulisi sitten kun kuvaus on ohitse. Magneettisekvenssien raksutuksen läpi kuuluu radiojuontajien ääniä ja musiikkia. Perhe on siellä aulassa. Katsovat televisiota, ovat kännykällä. Kuulokkeisiin kuuluu Radio Suomi, sitä minä halusin kuunnella, nyt, kun tiukka paikka tuli. Huomaan tanssivani mielessäni musiikin tahtiin. Minuun ei satu, ei satu nyt. Tuntuu että voisin nukkua.

Minut otetaan pois putkesta. En voi lukea hoitajan kasvoilta järkytystä. Järkytystä, jonka aiheuttaisi jalkapallon kokoinen sakraalihermoja affisoiva tuumori.

Yleisesti en missään nimessä halua itsestäni lääketieteellisiä kuvia. En halua jäädä niiden vangiksi. Haluan uskoa vartaloni nuoruuteen ja virheettömyyteen. Rakenteellisten muutosten näkeminen kertoisi minulle, että hyvät päivät ovat peruuttamattomasti takana. Edessä vain yhä pahemmin hajoavan auton kanssa taistelua ja kärsimystä. Nyt olen kuitenkin valmis näkemään selkäni. Näen ensin sagittaalileikkeen keskeltä. Ei todellakaan näy tuumoria. Tämä ei ollut vielä tässä.

Nyt näen, mikä lordoosini on. Ongelmani tanssissa on alaselän kontrolli, peppu jää liikaa taakse, palikat eivät ole päällekkäin. Luontainen reipas notkoselkä altistaa tälle ongelmalle ja joudun kontrolloimaan selkää muita tiukemmin, että saisin tanssiasennon näyttämään hyvältä. Nyt näen kuitenkin, että lordoosini on minusta  hyvin kaunis. Juuri tuollainen haluaisin sen olevan. Diskukset ovat säilyttäneet hämmästyttävästi korkeutensa, ei ole päätelevymuutoksia eikä päätelevyjen osteofyyttejä. Fasettinivelartroosiakaan ei ole. Kaikki on parempaa mitä olen uskaltanut odottaa ja löydös kyllä selittää, miksi selkärankani ja lantioni liikkuu paljon. Mutta... siellä se on, juuri niin kuin arvelinkin, vasemmalla presakralivälissä ihan kunnon kokoinen prolapsi. Juuri tuollainen sormimainen sarvi, joita saattaisimme näyttää työkaverillekin, kun olemme kuvanneet selän päivysyspoliklinikalta tullee kipeältä potilaalta, jolla jo prolapsia epäiltiinkin.

Panen merkille, että prolapsi ei suoranaisesti paina S1 juurta, se on vain sen vieressä, välissä milli likvoria. Selässäni on paljon tilaa kongenitaalisesti niin että tuo kohtuullisen kookaskin prolapsi mahtuu tuossa olemaan –  ilman että suoranaisesti hermoa painaa. Jos itse lausuisin nämä kuvat, kommentoisin sitä, että prolapsi ei varsinaisesti komprimoi juurta ja heittäisin varjoja sen ylle, voiko kyseinen prolapsi aiheuttaa, ainakaan kovia, oireita. Nyt todellakin huomaan, että kyllä voi aiheuttaa. Riittää että se on tuossa lähellä. Sanotaan, että osa prolapsin oireista voisi tulla kemiallisesta ärsytyksestä niin että diskuksen sisältö olisi hermojuuria ärsyttävää ainesta. Huomioitava on myös se, että juuri kuvaushetkellä en ollut kovasti kipeä. Kuvaus tehtiin makuulla ja silloin välilevyjen ei tarvitse ottaa vastaan aksiaalisuunnan kompressiota, kymmenien kilojen painoa ylävartalostani. Painon ollessa päällä välilevy oletettaasti painuu kasaan ja välilevyn sisällä oleva nucleus pulposus- massa painuu välilevykapselin sidekudoksisia reunoja voimakkaammin kuin maatessa. Myös selän kumartumis-ojennus-liike vaikuttaa diskuksen takareunan liikkeisiin. On siis mahdollista että tuo prolapsi kuitenkin painaa juurta silloin, kun minuun sattuu.

Grillitikku reidessä

Prolapsipäivänä minussa pahimmilaan ollut kipu oli epämääräinen tuska. Nyt kipu tuntuu pelkästään vasemmassa jalassa ison sarvennoisen takana ja takareiden ulkosyrjällä. Se tuntuu siinä polttavana kipuna, tai kun sinne olisi työnnetty puinen grillitikku, joka sattuu. Sattuu vietävästi, etenkin kun liikun. Sijainniltaan luulisin vaivaa trochanter bursiitiksi, ison sarvennoisen päällä olevaksi limapussin tulehdukseksi. Vain se, että kohdassa ei ole paineluarkuutta kertoo, että todellisuudessa siinä, missä kipu tuntuu, ei ole oikeata vikaa vaan kyse on heijastekivusta. Katson dermatomikarttaa. Iskiashermon S1-osan dermatomi on todellakin juuri tuolla, reiden takaosassa ja lateraalisesti. On se kyllä hämäävää, että kivun syy on muualla missä vaiva tuntuu. Hermoon tulee ärsytystä ja aivot luovat päähäni kuvan kivusta jalassa. Tuo on niin kuin vanhan ajan puhelinlanka, jossa joku kiipeäisi tolppaan ja huutelisi puheluun väliin omia hävyttömyyksiä. Katson reittäni ja sen valkoista virheetöntä ihoa. Ei siinä ole palovammaa, eikä vyöruusuakaan.

Mitä ystäväni ja perheeni kehoittavat minua tekemään?

Ystäväni ja omaiseni kehoittavat minua lepäämään. He myös uhkailevat huonoilla seurauksilla, jos en niin tekisi. Lisäksi minua on kehoitettu hakemaan kipupiikki.

Mitä lääkärit kehoittivat minua tekemään?

Otin kuvakaappauksen magneettikuvauslöydöksestä ja annoin parin rivin oirekuvauksen ja lähetin pyynnön neuvoista neljälle kollegalleni ja ystävälleni. Kaksi kollegoista oli fysiatreja, toinen erikoislääkäri ja toinen diskustaudista luennoiva professori. Kolmas kollega oli selkään erikoistunut neurokirurgi, juuri virkaan valittu professori hänkin, ja neljäs kokenut yliopistosairaalan selkäortopedi.

Sain ystävälliset vastaukset kaikilta neljältä. Selkäortopedi otti minut vastaanotolleen ja fysiatrit kehoittivat soittamaan. Yhtenäistä oli, että kukaan lääkäreistä ei kehoittanut minua lepäämään. Kaksi lääkäreistä oikein erikseen kehoitti minua pysymään liikkeessä. Yksi totesi ajan parantavan ja kehoitti seuraamaan mahdollisten halvausoireiden kehittymistä. Molemmat leikkaavista lääkäreistä olivat valmiita leikkaamaan minut, jos haluaisin. Minulle kerrottiin leikkaukseen liittyvät riskit: 1% saa haavainfektion, 1% saa uusintaleikkauksen vaativan verenvuodon leikkauaslueelle ja selvästi alle 1% potilaista saa leikkaukseen liittyvän hermovamman. Jos leikkaus tehtäisiin, iskiaskipu todennäköisesti vähenisi aivan oleellisesti välittömästi. Leikkausalueelle jäisi haavakipu, joka kestäisi noin 2 viikkoa. 5% potilaista saisi uuden välilevyn pullistuman samaan kohtaan vuoden sisällä. Absoluuttisena leikkaushoidon indikaationa leikkaava lääkäri piti jalassa olevan voiman selvää vähenemistä. Myös se, jos ihotunto kipeällä puolella alkaisi heikentyä, alkaisi jo puoltaa leikkausta. Tutkimuksessa refleksini osoittautuivat normaaleiksi ja pystyin nousemaan kantapäille ja varpaille, joten akuuttia hätää ei vaikuttaisi olevan. Ongelmani on kipu ja kivun sieto on yksilöllistä. Vuoden päästä 90-95% potilaista olisi parantunut, olipa heitä leikattu tai ei. Ei-leikkaushoitoja antavat lääkärit kertoivat lääkehoidosta: voisin käyttää Buranaa ja päälle Panadolia tai Panacodia. Voimakkaampi kipulääke olisi Tramal. Fysiatrikollega kirjoitti minulle 800 mg Buranaa ja Tramalia. Lisäksi olisi mahdollista käyttää epilepsialääkkeinä tunnettuja lääkkeitä jalkaan säteilevän iskiaskivun hoitoon sekä väsyttäviä vanhemman polven masennuslääkkeitä. Kortisonia ei suositellut kukaan, ei myöskään hermojuuripuudutusta. Tosin radiologikollega ehdotti minulle pilke silmäkulmassaan hermojuuripuudutusta. Itse asiassa teki mieli ottaa hermojuuripuudutus niin että saisi oman käsityksen siitä, onko tuolla kiistellyllä hoidolla tehoa vai ei. 

Suomalaisten asiantuntijalääkäreiden konsensuskannanotto (Käypä hoito -suositus) alaselän kipuihin on "Akuutin (alle 6 viikkoa) alaselkäkivun lääkehoitona tulee käyttää ensisijaisesti parasetamolia riittävän suurina annoksina, välttää vuodelepoa ja kannustaa potilasta jokapäiväisiin toimiin kivun sallimissa rajoissa." Lisäksi Käypä hoito suositus arvioi, erittäin lohdullisesti, että "Konservatiivinen hoito useimmiten riittää, mutta paraneminen kestää yleensä 1–2 kuukautta. Täydellinen toipuminen on yleensä odotettavissa." Hyvä paranemisennuste on niin suuri, että tämän kertominen potilaalle on erikseen ohjeistettu "Potilaalle tähdennetään ilman neurologisia puutosoireita esiintyvän alaselkä- tai iskiaskivun hyvää paranemistaipumusta." Lepoa kehoitetaan Käypä hoito -suosituksessakin välttämään: " Vuodelepo ei ole vaikuttava hoitomuoto alaselkäkivussa tai iskiaksessa, ja sitä kehotetaan välttämään." "Potilasta rohkaistaan jatkamaan tavanomaisia päivittäisiä toimiaan tai palaamaan niihin mahdollisimman pian. Potilas voi jatkaa normaaleja toimiaan lievästä tai kohtalaisesta selkäkivusta huolimatta." Tulkitsen tämän niin, että jos minun elämääni kuuluu tanssi niin minun ei tarvitse siitä luopua.

3 päivää prolapsin puhkeamisen jälkeen. Olen ajanut pyörällä tanssisalille. Mieli haluaa jatkaa elämää, johon on tottunut.

Mitä tein?

Soitan työnantajalleni. Hän yrittää saada sijaista, mutta sellaista ei ole saatavissa. Listalleni varatut potilaat pitäisi perua, jos en pystyisi tulemaan. Pystyn seisomaan, ja istumaankin. Näillä näkymin en kuitenkaan pysty ajamaan töihin. Yritin eilen siirtää autoa, mutta en päässyt autoon sisälle. Ongelma oli pää. En saanut taivutettua päätä oviaukossa riittävästi. Perheenjäseneni lupaavat ajaa minut työpaikalle. Päätän yrittää tehdä potilaani. Ajattelen itseäni työpaikalla. Rampaisuus ei ehkä kuitenkaan syö uskottavuuttani lääkärinä. Rappeutumaan liittyy myös ikääntymistä ja kokemuksen tuomaa taitoa.

On lääkäriyhdistysen liikuntapäivä, olemme käyneet siellä joka vuosi, ja... menisimme nytkin. Nyt en polkisi kuntotestiä. Pelaan tyttäreni kanssa sulkapalloa. Siinä voi olla paikoillaan ja heiluttaa mailaa kädellä. Pelaaminen onnistuu melko hyvin. Sattuu, mutta sattuisi kai joka tapauksessa. Tytär lähtee juoksemaan Cooperia. Könkkäsen itse kuntosalille ja yritän tehdä ylävartaloa. Huomaan monien liikkeiden aiheuttavan aksiaalisuunnan kompressiota rankaan enkä niihin laitteisiin mennä lainkaan. En voi tehdä hartiapunnerrusta, en vatsoja enkä hauiskääntöjä tai kyykkyä. Teen ojentajia ja ylätaljaa. Ne nostavat rankaa ylöspäin. Koetan riippua tangossa. Toivon että välilevyihin tulisi alipaine, joka imaisi prolapsin takaisin, niin kuin liikaa puristunut liima voi mennä takaisin metallituubiin jos tuubia onnistuu oikealla tavalla painelemaan. Illalla selkään sattuu tavallista enemmän.

Pyörällä ajo oli yllättäen hyvä kokemus. Noin viiden kilometrin ajon jälkeen alussa runsaana tuntuneet kivut olivat sulaneet lähes tuntumattomiin. Ei haittaa, vaikka on pakkasta ja tuulee. Kasvoja kylmää, mutta en tunne kipua. Minun täytyy lähteä pyörällä maailman ympäri. Kai prolapsi on sulanut, kun sieltä palaan.

Näyttää, että kipeydyn kyllä liikkuessa enemmän. Tämä ilmiö on tunnettu. Esa Kotilaisen iskiasta koskevan artikkelin mukaan "Yleensä säteilykipu pahenee rasituksessa ja istuessa sekä helpottuu levossa." Tanssimisen jälkeen olen ollut hyvin kipeä. En voi olla lainkaan paikoillani, en myöskään istua, enkä seistä. Liikehdin rauhattomasti asennosta toiseen, kierin lattialla ja voihkin itseeni kääntyneenä. Pahin kipu tuntuu rauhoittuvan parin tunnin levon jälkeen, ja yöt eivät ole liikkumisen jälkeen olleet huonompia kuin niiden päivien jälkeen, jolloin olen liikkunut vähemmän. Tuntuu lohdulliselta lukea Kotilaisen arvio, jonka mukaan kipu, johon olen osin kyllä itse syypää, olisi pääsääntöisesti vaaratonta, vaikka se olisi hankalaakin.

Kipulääkkeitä, Buranaa, söin alussa puolenkymmentä 400 mg tablettia. Ensimmäisenä päivänä tuntui, että lääke auttoi. Seuraavina päivinä en tiedä, olisivatko nuo juuri mahtaneet auttaa. Minulla tuli outoja päänsärkyvihlauksia. Luulen että se on särkylääkepäänsärkyä. Lopetin särkylääkkeitten syönnin. Myöhemmin olen palannut syönyt niitä ajoittain. Ehkä olen syönyt niitä ennemmin jonkunlaisena valmistavana rituaalina hetkeen, jossa minun pitäisi olla mahdollisimman kunnossa.

Käypähoito suositus toteaa tulehduskipulääkkeistä erittäin ristiriitaisesti "Potilasta tulee ohjata käyttämään parasetamolia riittävän suurina annoksina tarpeen mukaan. Annos ei kuitenkaan saa ylittää 3 000 mg vuorokaudessa. Tuoreen hyvätasoisen satunnaistetun tutkimuksen mukaan parasetamoli ei kuitenkaan lievitä alaselkäkipua eikä lyhennä kivun kestoa lumehoitoa paremmin."

Tulehdusta ja kipua hillitseviä lääkkeitä en toisaalta ole halunnut syödä kovin paljon, koska teoreettisesti ajatellen olisi mahdollista, että tulehdusreaktio pullistuman alueella voisi houkutella paikalle elimistön valkosoluja, jotka hajoittaisivat ja pienentäsivät välilevyn pullistumaa. En halua valkosolujen siivousoperaatiota lääkkeellisesti rajoittaa. Toisaalta krooninen kipu saattaisi muuttaa kipujärjestelmää niin, että kivulloisuus alkaisi elää jo omaa elämäänsä alkuperäisestä syystään riippumatta ja mahdollisesti lääkkeiden käyttö saattaisi estää tällaisen ”kivutavan” kehittymisen.

Kun etsin sairaudesta tietoa netistä, tulen lukeneeksi myös potilaiden kokemuksia. Oirekuva on monella hämmästyttävän samanlainen: kipu tuntuu pakarassa ja reidessä. Kovin moni kertoo alussa diagnosoidusta piriformis syndroomasta ja sitkeistä fysioterapiayrityksistä. Potilaiden kokemukset ovat osin karmeaa luettavaa: Kipu tuntuu monella myös yöllä. Itse olen iloinnut siitä, että olen ollut yöllä kivuton. Minun kipuni alkaa helpottaa noin puolen tunnin makaamisen jälkeen. On kuin rautaneito huomaamatta höllentäisi pihtiään. Olen hiljaa, jotta hän ei huomaisi sen tapahtuneen. Pian olen nukahtanut. En herää kipuun ja aamulla sängyssä herättyäni olen kivuton. Nautin aamun hetkistä. Olen hereillä ja kivuton. Ojentelen ja vääntelen jalkojani sängyssä. Ei lainkaan kipua. Yöllä kipeät eivät voi nukkua, joutuvat kävelemään ja asettelemaan tyynyjä. He ovat uupuneita ja nukkuneet vain muutaman tunnin, ennen kuin jatkavat töihin, kipujensa kanssa. En voi kuvitella tuollaista, että ei olisi lepoa hetkeksikään. Kun myöhemmin ensimmäisen kerran heräsin kipuun yöllä, tunsin surua, kuin menetetystä rakkaasta.

Tanssifestivaalille tuoreen diskusprolapsin kanssa

Neljä päivää oireiden akutisoitumisen jälkeen oli määrä lähteä tanssifestivaaleille Tallinnaan. Matkat, majoitukset, tapahatumapassi, kaikki oli maksettu. Rotiakaan en saisi takaisin jos jättäisin lähtemättä ja minä halusin lähteä, vaikka tunsinkin epävarmuutta siitä, mitä matkalla voisi tapahtua. Ensimmäinen haaste oli pikkuautossa tapahtuva monen tunnin automatka Helsinkiin. Myöhemmin kun iskiaskipuni jatkui huomaan näiden ensimmäisten päivien tekemisestä, että aivoni eivät olleet vielä muokkautuneet, vaihtuneet iskiaspotilaan aivoihin. Ne halusivat edelleen mennä, aivan niin kuin tähänkin asti olivat saaneet meneet.

Tanssitunnitunti oli vaikea kestää. Olin niin kipeä, että hikoilin kivusta. Koko vartaloni tärisi. Tuntui että kipu kääri nyt vasemman alaneljänneksen minusta hyytävään pakettiin. Opettaja huomasi oudon asellukseni ja käski laittaa kannan maahan. Juuri sitä minä yritän välttää, vasemman jalan ojentumista suoraksi. Se venyttää iskiasta. Tunti oli opetuksellisesti hyvä ja asia mielenkiintoista. Olisin halunnut kokeilla opettajan kanssa tehtyä kuviota, mutta ymmärsin, että tekemiseni voisi olla kivun takia vääristynyttä niin, että hänen ohjeensa voisivat olla korjausta vikatilanteen tanssiini, ja olisivat hyödyttömiä minulle myöhemmin. Olin myös varma, että opettaja saisi kanssani tanssiessani aavistuksen kivusta, jota koen, ja en halunnut häntä sillä tiedolla hämmentää.

Kipeänä Ikiz kizombafestivaalilla Tallinnassa 5 päivää prolapsin pullistumisen jälkeen

Kun olin töissä kolmantena kipupäivänä Pielaveden terveyskeskuksessa, näin käytävällä vanhan miehen, joka nojasi korkeaan rollaattoriin ja otti töpöttäviä askelia hoitaja vierellään. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Tuota on vanhuus. Miehen selässä olisi varmastikin nähtävissä runsaat, miehen statusta selittävät muutokset.

Nuori vartalo on liikkuvuudeltaan, nopeudelta ja voimaltaan täydellisimmilään. Se on kaunista liikettä, kaunista katseltavaa, pakotonta. Tässä olivat ovat ääripäät: vanhuksen pieni kävelymatka tasokävelytelineellä hoitajan avustamana ja nuoren jäntevän vartalon pakoton tanssi. Muutos nuoresta vanhaksi ei tapahdu yhdessä yössä. Porras portaalta me jotain menetämme. Paluuta saattaa olla, hetkellisesti, takaisin edelliselle tasanteelle. Kunnes seuraava pudotus vie alle edellisenkin tason, paljon alle, niin että taso, jossa äsken olit, on nyt jo toivottoman korkealla, enää haave, tai muisto.

Menin linkuttaen majapaikkaani. Kävin ostamassa kaksi olutta. Kampesin itseni sängylle, vaivalloisesti, ja jäin siihen. Sattui. Selkä oli tuleduksellinen, kireä paketti, jossa oli noidanneula ja ympärillä laajasti myrkytettyä maata. Kipeänäkin tuntui hyvältä maata, antakaa minun vain nyt olla tässä.

Muut ovat lähdössä syömään. Minä en halua lähteä. Lähteminen tarkoittaisi sitä, että minun olisi luovuttava tästä, makaamisesta, siitä että puolen tunnin - tunnin levon aikana kipu ehkä alkaisi laantua. Jos lähtisin, kipuhyökkäykset alkaisivat välittömästi ja edessä olisi taas tuntien taistelu. Minulla on ollut myös näinä kipupäivinä huonompi ruokahalu kuin normaalisti. Kovaa nälkää ei ole tuntunut lainkaan. Nukahdan.

Herään, on suhteellisen kivuton olo. Pääsen sängystä ylös. Kipua alkaa tuntua alaselässä. Se tuntuu samanlaisena kuin joskus, kun selkä on muuten vain kipeä, mutta pistävää kipua vasemman pakaran ja reiden sivulla ei tuntunut. Heti herää toive, että jotain olisi tapahtunut. Prolapsi olisi liikkunut, tai yksinkertaisesti elimistö vain päättänyt, että sairaus oli nyt siinä. Niin kuin flunssien kanssa, että jonain hetkenä alat vain tuntea, että voit paremmin. Otin särkylääkkeen. Ensimmäisen tälle päivälle.

Alan tehdä lähtöä bileisiin. Liikuskelen huoneessa, pyörittelen hieman selkääni. "Tästä tulee kuule vielä tanssi-ilta" mesoan kämppikselleni, joka on palannut. Edessä kenkien laitto. Ei onnistu. Koetan polvillani, istuallani, eri suunnista mutta kädet eivät vain yllä jalkoihin asti. Saan tossun jotenkin jalan kohdalla ja yritän työntää kenkää jalkaan lattiaa vasten. Kantapäärme jää ruttuun.

Bileisiin astellessani vasemman reiden neula alkaa työntyä minuun ja on nopeasti paikoillaan. Nyt ymmärsin voo-doo nuket. Tästä se on tullut. Kuin joku työtäisi sinuun neulaa. Katsot ja tunnustelet jalkaasi, mitään ei siinä näy mutta silti sen tunnet. Pelkäät, kun et tiedä mistä on kysymys. Ja olet valmis maksamaan, jotta saisit kirouksen kumotuksi. Kuinka vaikea onkaan nyt uskoa, että jonain päivänä tuo neula olisi poissa, ajattelen pettyneenä.

Palaan bileillaksi varhain takaisin kämpille. Olisin halunnut tanssia enemmän, mutta kipu nujersi minut.

Yöllä tanssin yhden parhaista kizomboistani. Koko tanssi oli yhtä nautintoa. En muista yhtään hetkeä, jolloin emme olisi olleet kontaktissa, se oli turvallista, lämmintä, hyvää. En muista kipua. Hyvästä tanssista ei jää mieleen kipua, mutta kipu on kova heti tanssin jälkeen ja tanssia aloittaessakin, jos ei pääse tanssimaan heti, vaan prosessin keskeytti esimerkiksi juontaja, joka halusi sanoa jotain. Sattui seistä toisen kanssa siinä ja odottaa. Tuntuu että olen oppinut aivoista jotain.

Mietin minkälaista itsellä olisi tanssia parin kanssa, johon sattuisi, johon olisi työnnetty voo-doo-noidan suuri neula. Toivoisin voivani antaa balsamia hänelle, en osaa ajatella heittävänäni häntä pois luotani.

Toivon että voisin joskus saada tähän vielä uuden mahdollisuuden, tanssia vielä pidempään ja tanssia kivutta.