Koko päivän tuntuva kipu on kuin picnic moottoritien varrella
Tuo kipu, joka tuntuu koko ajan on kuin taustahuminaa. Kovaa, tympeää melua, joka ei anna hetkiksään rauhaa pysähtyä hiljaisuuteen, kuunnella rikkumatonta rauhaa, omaa hengitystä, pientä hiljaista airon narahdusta tai venee kahahdusta rantahiekkaan. Ei, kipu tuntuu koko ajan, huutaa tylsää olemassaoloaan. On kuin istuisi picnicillä moottorien varrella, ja yrittäisi hymyillä. Olla niin kuin ei olisikaan. Silloin sitä kaipaa yhtä päivää, että saisi olla normaali, kivuton. Sitä ikävöi niin paljon, joskus meinaa sanoa, että kun saisin vielä yhden kivuttoman päivän, kokonaisen päivän, elämältä.
Kun tuskasta hikeä valuvana olin vuosi sitten kizombafestivaaleilla Tallinnassa, unelmoin siitä että palaisin sinne joskus terveenä. Puoli vuotta tuosta ja kivut alkoivat hellittää ja 3 kk olin terve. Suunnittelin silloin voitonparaateja. Aioin vaeltaa Haltille, juhlia elämää, ja palata tuonne, takaisin, tanssia tytön kanssa lähellä niin että tuntisin vain hänet. Kun kivut alkoivat uudelleen, ja pahenivat, nuo molemmat peruuntuivat. Tajusin, että kipeänä en pystyisi vaeltamaan, rinkka ja kymmenet kilomterit olisivat Via Dolorosa. Ja kizombafestarille en halunnut palata mukanani harmaa valjunaamainen seuralaiseni.
Nyt, kuitenkin, taas, on ollut parempaa. Olin Tukholman westifestareilla kokonaan ilman kipulääkkeitä. Tanssin kolmena yönä kolmeen, ja olin päivällä kaikki tunnit. Valvominen ei ainakaan näytä kipuja pahentavan, olen neljään vuorokauteen nukkunut ehkä 16h. En tuntenut tanssiessa kipua, en aina aamulla herätessänikään. Hyvin tavallista on ollut se että kun venyttelen aamulla sängyssäni, kipu vihlaisee ensimmäisen kerran kun jännitän pakaroitani ja reisiäni. Sitä ei ole nyt ollut. Usein meinana sanoa, että en tunne kipua, mutta kun meinaan sanoa, huomaan että on se siellä pienenä, jossain, takana. Sanoisin kuitenkin että olin kuukausi sitten tasoilla 5-6, parina viikkona tasolle neljä ja nyt olen 2-3-tasoilla, väillä käyn ykkösellä. Minä unelmon kivuttomasta päivästä. Se on nyt lähellä. Odotan aamua, jolloin pystyisin pettamaan ilman kipuja. Uskon paranevani. Toisaalta tiedän, että olen äärettömän kova optimisti. Heti kun kivut hellittävät, uskon sen olevan ensimmäinen merkki pysyvästä täydellisestä paranemisesta.
Kisat Tukholmassa eivät menneet minulta hyvin. Tipuin heti karsinnoista jatkosta. Nyt iskias autttaa minua. Ymmärrän että siitä minun ei kannata olla pahoillani. Jos pystyn tekemään startteristepin kivuttomana, olen voittaja, vaikka se hieman hätäseen rytmiin lähtisikin. Olen myös muuten muuttunut. Tuntuu että kaipaan enempi luontoon ja enempi joogaa ja haluaisin tehdä voimaharjoittelua. Kaipaan teen juontia kotona, saunaa, hetkiä kirjan ja elokuvien ja sohvan ääressä. Vähemmän tanssia.
Kun tuskasta hikeä valuvana olin vuosi sitten kizombafestivaaleilla Tallinnassa, unelmoin siitä että palaisin sinne joskus terveenä. Puoli vuotta tuosta ja kivut alkoivat hellittää ja 3 kk olin terve. Suunnittelin silloin voitonparaateja. Aioin vaeltaa Haltille, juhlia elämää, ja palata tuonne, takaisin, tanssia tytön kanssa lähellä niin että tuntisin vain hänet. Kun kivut alkoivat uudelleen, ja pahenivat, nuo molemmat peruuntuivat. Tajusin, että kipeänä en pystyisi vaeltamaan, rinkka ja kymmenet kilomterit olisivat Via Dolorosa. Ja kizombafestarille en halunnut palata mukanani harmaa valjunaamainen seuralaiseni.
Nyt, kuitenkin, taas, on ollut parempaa. Olin Tukholman westifestareilla kokonaan ilman kipulääkkeitä. Tanssin kolmena yönä kolmeen, ja olin päivällä kaikki tunnit. Valvominen ei ainakaan näytä kipuja pahentavan, olen neljään vuorokauteen nukkunut ehkä 16h. En tuntenut tanssiessa kipua, en aina aamulla herätessänikään. Hyvin tavallista on ollut se että kun venyttelen aamulla sängyssäni, kipu vihlaisee ensimmäisen kerran kun jännitän pakaroitani ja reisiäni. Sitä ei ole nyt ollut. Usein meinana sanoa, että en tunne kipua, mutta kun meinaan sanoa, huomaan että on se siellä pienenä, jossain, takana. Sanoisin kuitenkin että olin kuukausi sitten tasoilla 5-6, parina viikkona tasolle neljä ja nyt olen 2-3-tasoilla, väillä käyn ykkösellä. Minä unelmon kivuttomasta päivästä. Se on nyt lähellä. Odotan aamua, jolloin pystyisin pettamaan ilman kipuja. Uskon paranevani. Toisaalta tiedän, että olen äärettömän kova optimisti. Heti kun kivut hellittävät, uskon sen olevan ensimmäinen merkki pysyvästä täydellisestä paranemisesta.
Kisat Tukholmassa eivät menneet minulta hyvin. Tipuin heti karsinnoista jatkosta. Nyt iskias autttaa minua. Ymmärrän että siitä minun ei kannata olla pahoillani. Jos pystyn tekemään startteristepin kivuttomana, olen voittaja, vaikka se hieman hätäseen rytmiin lähtisikin. Olen myös muuten muuttunut. Tuntuu että kaipaan enempi luontoon ja enempi joogaa ja haluaisin tehdä voimaharjoittelua. Kaipaan teen juontia kotona, saunaa, hetkiä kirjan ja elokuvien ja sohvan ääressä. Vähemmän tanssia.
Kommentit
Lähetä kommentti