Valon pilkahduksia ja puolipilvistä

– Tyypit, tyypit!

– Mitä nyt, työkaverini henkilöstöruokalassa keskeyttävät syöntinsä ja katsovat minua ja tuijottavat kanssani ruokaani kuin sieltä olisi nousemassa hyönteisravintoa.

– Minä en tiiä uskallanko sannoo tätä, mutta minnun ei satu nyt yhtään, ei mihinkään.

Tuo tapahtui neljäntenä viikkona prolapsin puhkeamisen jälkeen. Samalla viikolla olin kivuton toisenkin kerran. Olin uimahallissa, silloin kolmatta kertaa prolapsin puhkeamisen jälkeen. Pääsin saunassa lempipaikalleni löylyhuoneen nurkkaan niin, että saan nostettua jalat lauteille. Nojaan seinään ja jalkani ovat pienessä koukkuasennossa. Jalkojen nosto lauteille sattui, mutta nyt, pikkuhiljaa, saan rentouduttua niin että alan tuntea, että itse asiassa minuunhan ei satu. Istun siis saunan löylyssä ihan niin kuin ennenkin. Luoja, kuinka ihana tunne!

Kun kävelin kohti altaita, sattui taas ja uiminen sattui, rintauinti enemmän kuin vapari. Uimme hieman normaalia lyhyemmän matkan ja siirryimme vesijuoksupuolelle altaiden matalaan päähän ja…tsadam! Ei kipuja. Pystyin tekemään vesijuoksua kivutta. Tuo lonkkien ja polvien fleksio, pieni koukkuasento, ja se että vesi kannattelee vartaloa ja se että aivoihin tulee liikkeen tuottamaa stimulusta poistivat kivun tunteen kokonaan. Taidan polkea vettä aika kovaa. Hamstinglihaksia alkaa hapottaa muutaman radanmitan jälkeen, mutta se tapahtuu symmetrisesti molemmista jaloista. Tämä on treenin tuottamaa tervettä lihaskipua ja tuntuu niin hyvältä. Se, että väsyn jostain fyysisestä suorituksesta tuntuu tärkeältä. Kaikki fyysinen mitä olen viime aikoina tehnyt on ollut tehoiltaan alhaista, kivun pitäessä koko ajan yleisjarrua päällä, siksi tuntuu erityisen hyvältä nyt tuntea hapotusta. Fysiatriystäväni muuten suositteli minulle vesijuoksua ja voin kyllä suositella samaa!

Viikko viisi prolapsin pullahtamisesta on ollut aiempaa helpompi. Lääkäriystäväni sanoi, että olkaamme yhteydessä viikolla kuusi, jolloin saisin kertoa, onko vaiva antanut yhtään periksi. Se oli viisaasti sanottu. Vaikka olen edelleen välillä hyvin kipeä, niin voin selvästi vastata kysymykseen, onko antanut yhtään periksi, että on. Tämä on henkisesti hyvin tärkeää. Voin kuvitella, että kuusi viikkoa ilman mitään periksiantoa ja jos kipuja olisi myös yöllä, uuh…

Öisin olen palannut siihen kivuttomuuteen mikä oli viikolla yksi. Täyteen kivuttomuuteen itse asiassa. Kivut alkavat heti petaamisen yhteydessä ja aamupuuroa keittellessä seisominen alkaa sattua. Pyörällä ajo on varsin kivutonta ja nyt pystyy polkemaan myös hieman kovempaa. Pyörästä alas laskeutuminenkin alkaa olla varsin hyvää ja työpaikan käytävällä kävelin ohi yhdestä työntekijästä, selkäleikattu kyllä, mutta ohitus mikä ohitus. Hyvältähän se neljän viikon könkkäisyn jälkeen tuntui.

Olen alkanut käymään kuntosalilla. Siihen on nyt aikaa, kun ei ole tanssia, joka vei ennen kaiken ajan. Nautin siitä, jos saan olla salilla yksin, maata lattialla ja tutkia liikkeitä, joita voin tehdä. Neljä päivää sitten sain ensimmäisen kerran hännän ylös maasta. Makasin selälläni ja yritin kipata lantioni ylös häntäluu edellä. Ehdotonta blokkausta elimistöltä ei nyt tullut. Kivuliaasti lantio alkoi kääntyä ja nousi kun nousikin irti lattiasta. Tuolla hetkellä koko lantio tärisi ja heilui niin kuin ensimmäistä kertaa jaloilleen nousseen hirvivasan polvet. Selvästikään tuota suuntaa, noita lihaksia, en ollut käyttänyt kuukauteen. Annoin lantion laskeutua takaisin jumppamatolle. Yritin uudestaan. Nyt nousee jo helpommin.

Kivuissa, joita nyt lattialla tunnen, on eri kvaliteetti kuin aiemmin. Aiemmin kipu oli ankaraa, tylyä ja kovaa. Ei se jättänyt neuvottelutilaa. Nyt voin alkaa tehdä liikkeitä. Ne ehkä sattuvat, mutta voin jatkaa venytystä ja joskus venytys tuntuu ehkä jopa kipua helpottavan. Liikkeitä, joita olen tehnyt on ”polvet rintaan”. Makaan selälläni ja tuon polvet rintaan kiinni, kiedon kädet säärien ympäri ja pidän noin kymmenen sekuntia. Lasken jalat suoriksi. Teen tätä myös jalka kerrallaan rintaan tuoden. Piriformisvenytyksiksi nimetyt liikeet ovat myös tulossa takaisin. On jonkin verran palannut sitä tyydytystä, jota nuo liikkeet toivat ennen prolapsivaivan akutisoitumista. Sormenpäitä en saa varpaisiin, matkaa jää vielä parikymmentä senttiä, 30 cm on kuitenkin lähestytty.

Muu treenaaminen salilla on aika onnetonta. Tehot ovat alhaiset ja liike kuin liike tahtoo tuntua iskiaksessa. Lisäksi vaivana, aika pahanakin itse asiassa, on oikea olkapääni. Kolmannen kipuviikon kohdalla yöllä oli tapahtunut jotain. Aamulla olka oli kipeä ja ollut siitä lähtien. Tulihan sekin kuvattua ja aika hätkähdyttävä löydös: subscapularislihas on ödeminen etenkin lapaluuinsertiosta ja lihaksen ympärillä on nestettä. Harvinainen löydös, itse asiassa enpä muista potilailla nähneeni. Todennäköisesti asia on niin, että olen etsinyt yöllä kivutonta asentoa ja maannut mahallani ja oikealla kyljelläni olkavarsi sivulla eli maksimaalisessa ulkorotaatiossa. Olen kai, raukka päivällä kärsittyjen kipujen jälkeen, ollut niin väsynyt, että normaali yöllinen asennonvaihtotoiminta ei kai ole toiminut ja olen maannut tuossa lie tunteja lihas ylivenytyksessä. Sinne on tullut nyt ehkä iskemiaa tai hermovauriota, jotain kudosvauriota joka tapauksesssa. Täytyypä vain toivoa, että se palautuisi.

Tanssia iskiashermo ei vaan kestä. Jos tanssi on hyvää, niin ei sitä kipua siinä tunne, mutta tunnissa kipeydyn kuitenkin aika pahoin niin, että tauoilla huomaa että olisi järkevintä nyt lopettaa. Ja tanssitreenin jälkeen ilta on aika mahdottoman kivulias. Silloin ainoa paikka missä voi olla, on sohvassa pitkällään, oluttölkki kourassa. Pääsisi varmaan helpommalla, kun tajuaisi mennä sinne sohvalle heti kun töistä pääsee. Ja onhan siinä sohvalla ollut mukavaakin. On ollut mahtavaa katsoa taas televisiota. Olen alkanut tallentaa kiinnostavia ohjelmia muistiin. Teemalta on tullut hienoja dokkareita. Ehkä pääsen vielä solahtamaan elokuvankin maailmaan. Vaikka kiusaan aika turhankin tuntuisesti iskiasta ja itseäni tanssilla ja kuntosalilla, on kuitenkin luottamus, että kivut rauhoittuvat levolla noin tunnissa, jos saan olla pitkälläni.

Kuudes viikko. Kun herään sängystä, odotan kuin laukasta selkään kivun tunnetta. Monennellako askeleella se tulee tänään? Joka kerta se on tulee ennen kuin ehdin kävellä alakertaan. Nyt kuitenkin aamutoimissa huomaan, että en ajattele kipua koko ajan. Tulee hetkiä, jolloin vain teen aamutoimia. Kun pyöräilen töihin, pyörästä alas tulo ja kävely työhuoneelle on aika OK. Sattuu, pistää, mutta kipu ei ole sellainen lihakseen työnnetty makkaratikku vaan ennemminkin penkistä tarttunut puutikku. Kipu tuntuu nyt myös hieman alempana, keskireiden ulko sivussa.  Ei enää ison sarvennoisen alatakaosassa. Huomaan että koko takareisi on hypersensitiivinen. Jos sivelen varoen kädellä ihoa niin kosketus tuntuu kipuna. Aivan niin kuin iho olisi palanut ja yliherkkä. Kevyt fysiopallon pyörittelykään ei ole nyt iltaisi oikein auttanut kun sekin tuntuu kipuna.

Olkapääkipu on ollut tosi kurja seuralainen tähän iskiaksen päälle. Se tuli varmaankin ylivenytyksestä sikeästi yöllä nukkuessani. Sama oli tapahtua viimekin yönä. Nukuin mahallani. Selkä taipui hieman liian pehmeällä patjalla niin että siihenkin alkoi sattua ja havahduin. Huomasin että käsi on tosi voimakkaassa ulkokierrossa ja venytti subscapularista, jossa ödemi oli. Nyt kuitenkin näyttää että olkapää on rauhoittumassa. Salilla pystyn jo jotain tekemäänkin. Vaparia uidessa olkapää kipeytyy, mutta viime kerta oli jo parempi kuin edellinen. Tuota pahinta olkapääkipua taisi kestää kolmisen viikkoa. Niin odotan, että saisin vetää pullarin kanssa oikein kunnon käsivetoja niin, että lantio tulee hyvässä asennossa pinnassa ja jalat suorina liikkumattomina perässä.

Tanssikin on palailemassa kuvioihin. Voin tanssia tunteroisen suht kivutta. Kolme tuntia menee jo aivan mahdottomaksi. Mihinkään festareille en voi lähteä. Mietin hyvin tarkkaan mihin tuon tunnin panen ja koetan keskittyä tuohon treeniin täysillä.