Romahdus lähtöruutuun, ja sen taakse, ja teleportti

Kun lapsena lautapelissä tuskastuttavien perättäisten ykkösten ja monien jännittävien vaiheiden jälkeen oli päässyt laudalla lähelle viimeistä suoraa vain hieman johtavan pelaajan jäljessä ja sen jälkeen sai kortin ”palaa lähtöruutuun” oli tyrmistys totaalinen. Yhtä totaalinen paluu alkuun oli minun iskiastarinassani. Se romahdutti kauniin kertomukseni alun vaikeudesta, keskimatkan harmaudesta ja orastavasta, ja yhä vahvenevasta paranemisesta. Käsikirjoitus ei ollut sitten kuitenkaan minun tekemäni.

Kirjoitin edellisen tekstini joulupäivänä. Olin käynyt edellisenä päivänä hiihtämässä, olin nauttinut siitä kovin. Hiihdon jälkeen aloin kipeytyä niin että jouluruokia en pystynyt laittamaan normaalisti vaan mieluummin loikoilin sohvalla. Sinä päivänä ei tapahtunut sen ihmeellisempää mutta aamulla heräsin outoon ilmiöön. En voinut ponnistaa jalkaterälläni maaten ollessa lantiota lainkaan ylös pedistä niin että olisin päässyt kääntymään. Tuo oli alkusoitto. Kirjoitin tekstin ja lähdin kuntosalille niin kuin oli jo aiemmin suunniteltu.

Lakaisen pihalla varovasti lumia kuistilta. Tunne pari ämäkkää kipuvihlaisua. Kävely salille on tavallista tervehtynyttä reipasta kävelyä hitaampaa. Poikani kertoi ohjelmasta mitä tehdä. Minä totesin tekeväni niitä liikkeitä, joita pystyn.

Pystyin tekemään sotilaspenkkiä. Jalat olivat koukussa ja koko selkä nojasi penkkiin. Se että olisin ojentanut lantion ja tukenut jaloilla maahan ei kiinnostanut. Ylätaljaa pystyin tekemään ja jonkin verran vatsojakin niin että roikuin kyynärvarsien varassa ja nostin polvia rintaan. En voinut tehdä vatsoja niin että olisin maannut selälläni matolla ja kohottanut jalat ylös.

Olimme salilla pitkään. Edessä oli lapsen vaihto. Toinen lapsi meni mieluummin uimaan, ei salille, joten jatkoin hänen kanssaan altaille. Aloin olla jo aika kipeä. Uin puoli kilometriä. Jalkapotkuja en voinut käyttää enää ollenkaan, uin pullari jalkojen välissä.

Olen pukuhuoneella ja yritän pukea. Nyt olen muuten kipeä. Sattuu koko ajan kovasti jotenkin isolla alueella. Sukkien ja kenkien saaminen jalkaan on hyvin hankalaa. Sukat menevät jotenkin, kantapään paikat tulevat minne tulevat.

Puolen kilometrin kävely kotia käy hissun kissun. Joudun levähtämään puolenkymmentä kertaa. Mutta levähtäminen ei auta. Sattuu silloinkin, koko ajan, kovasti. Nyt pitää päästä äkkiä sohvalle.

Pääsen kotia, laittelen kipusumussa pyyhettä ja uikkaria kuivumaan ja menen sohvalle. Tuskin pääsen sinne, jotenkin sivukautta kierrättäen. Mutta kun yritän rentoutua sohvalle selälleni niin se ei onnistukaan. Selällä sattuu kovasti. Yritän mennä kyljelleni. Siinäkin sattuu. Jos yritän yhtään liikuttaa vasenta jalkaani, yhtään mihinkään suuntaan, sattuu. Ja vaikka en yritä liikuttaakaan, sattuu silti. Hätäännyn. Sohva ja makuuasento on aina ollut turvasatama. Viimeistään pitkällään kivut ovat helpottaneet, eivät välttämättä heti, mutta viimeistään puolen tunnin päästä. Nyt en löydä mitään paikkaa, mitään asentoa, jossa ei sattuisi. On ollut häkki, jossa paljon vettä, ja kuitenkin nurkka, johon vesi ei ole noussut.

Ruoka on laitettu pöytään. Istun kiemurrellen penkilläni. Vaihtelen asentoa, nostelen ruokaa suuhun nopeasti ja poistun pöydästä. Siinä oli joulupäivän ruokailu.

Kelailen juttuja. Nyt sattuu paljon. Nyt minun täytyy myöntää, että paranemisjatkumoni ei ole jatkumo. Jotain on tapahtunut. Onko prolapsi suurentunut? Alan miettiä taas leikkausta. Siihenkö tämä kuitenkin menee? Nyt on joulunpyhät. Kaipa päivystysleikkauksia silloinkin tehdään. Änkään sohvalta ylös. Testaan varpaille ja kantapäille pääsyn. Tunnun pääseväni.

Otan 2 kpl 400 g Buranaa. Parin tunnin jälkeen kipu tuntuu hieman helpottavan. Huokaisen. Silti yö pelottaa. Pystynkö nukkumaan? Huomenna lepään. Nyt olen siihen valmis.

Sängyssä olen kipeä mutta kuolettavan väsynyt. Kipu väsyttää ihmistä hirvittävästi. Työssäni olen nähnyt kovista kivuista kärsiviä ihmisiä, kuinka kivun helpottaessa he saattavat nukahtaa keskelle päivystypoliklinikan kiirettä. Se tunne, kun kipu helpottaa, on niin autuas, niin rentouttava. Vasta silloin tajuaa, kuinka kuormitettu elimistö on kivun kanssa ollut.

Seuraavana päivänä edessä oli hiljaista liikuskelua ja lepäämistä sisätiloissa. Kipu tuntui koko ajan, kovana, reiden alaosassa, ulkosivusyrjällä. Mutta jotenkin olin kipeä myös laajemmin. Mieleen tuli, että kuolleena ei ole kipua.  Mietin asioita, joita nyt lähipäivinä on. On suunnitelmat opettaa tanssia. Mainokset kevään tunneista on lähdössä juuri painoon. Yksi tapahtuma on julkaistu Facebookissa, kiinnostuneita 40. Reilun viikon päästä lähtö Budapestiin, lennot ostettu, ostettuna Jokeripassi, jolla saa osallistua kaikille workshopeille. Viime vuonna olin syömättä muistaakseni 5 kpl 1,5 tunnin workshopia putkeen ja illalla tanssibileissä vielä muutaman tunnin. Siellä olisi tanssikilpailut.

On yö. Herään kovaan kipuun suoraan unesta. Mikään asento ei auta. Nousen peloissani ylös. Pääsen vessaan ja otan särkylääkettä. Katson kelloa. Se on kaksi. Tällaista ei ole ollut ennen. Mitä nyt? Mitä voin tehdä? Olo on surkea.

Vaihdan sänkyä. Tässä on kovempi patja. Se tukee lantiota eri tavalla, niin että se ei pääse niin paljon laskeutumaan ja venyttymään. Asetun terveelle kankulleni, lonkat hieman koukistettuna, samoin polvet. Kipua tuntuu mutta en muuta asentoani. Jossain vaiheessa olen nukahtanut uudelleen.

Kellot soivat. On työaamu. Sattuu, sattuu kovasti. Oksettaa. Saan tehtyä aamupalaa. Ulkona pyryttää lauhaa lunta. Ajattelin kuitenkin yrittää pyörällä töihin. Vain sen takia, että jos kipu pyörällä ajaessa helpottaisin. Niin kävi kerran. Toimin aamun kipusumussa. Ulkona on paha keli. Oven eteen kasautunut lunta ja piha täysin lumessa. Talutan pyörää. Pyörätie on auraamaton. Pääsen pyörän päälle. Siirryn ajoradalle ajamaan. Ajakaa päälle. Ajan 100 metriä ja takaa tulee auto. Menen takaisin pyörätielle. Ajaminen sattuu. Ei tästä tule mitään, tajuan. Käännyn takaisin. Tällaista en muista ennen tehneeni.

Ihmeekseni olen päässyt autoon sisälle. Hävettää kävellä työpaikalla 30 cm askelin, selkä etukumarassa. On varhainen aamu, kaikki MRI-putket ovat vielä tyhjiä. On välipäivien supistukset. Pyydän että ottavat selästäni uudet kuvat, kaksi sekvenssiä. Olen putkessa, magneettikelat naksuttavat, tämä on jo kolmas kerta lyhyen ajan sisällä. Koetan olla liikkumatta. Pystyn siihen, mutta se on hankalampaa kuin ensimmäisellä kerralla.

”Siellä on ihan läpiasti” hoitaja sanoo, kun tulee ottamaan minua pois putkesta. Niin. Katson kuvia. Prolapsi on suurentunut, mutta mikään selkäydinkanavaa täyttävä hermoa ankarasti puristava se ei edelleenkään ole. Katson kuvan päivämäärää ja edellisen kuvan päivämäärää. Tässä on kulunut kaksi kuukautta, ei sen kauempaa. Päätän yrittää hoitaa prolapsia edelleen konservatiivisesti, ilman leikkausta. Paranemisen portaita on taas alettava kapuamaan.

Pystyn töissä istumaan kohtalaisesti. Istumasta ylös nousu ja ensimmäiset askeleet ovat niin huonot, että pyrin ottamaan ne muilta piilossa. Olen kai etukumarassa ja askelpituus on minimaalinen. Teen elvyttävää kävelyä ja suuntaan ruokasaliin. Tunnen että alaselkäni on voimakkaasti jossain asennossa ja hyvin jännittynyt. En kuitenkaan saa selvää onko se supervahvassa lordoosipakkoasennossa, vai sivulle vääntyneenä vai lautasuorana. Menen vessaan ja joudun tarkastamaan asian peilistä. Se on lautasuorana.

Töistä tultuani menen apteekkiin ja haen minulle kollegan aiemmin määräämät vahvat kipulääkkeet. Otan Voltaren Retardin. Tramal-pakkauksen jätän aukaisematta.

Seuraava päivä on ihmeellisin tähän mennessä. En ole kipeä. Heti herätessäni sen tunsin, että ei satu paljoa. Ei sattunut aamupalaa tehdessä. Menin pyörällä töihin. Ei sattunut. Kävelin osastolla pystyssä reippain askelin. Ajattelin huijata työkavereita kertomalla valheellisia tarinoita siitä mitä oli tapahtunut. Mietin että sanoisin ostaneeni luontaistuotekaupasta ”Kipu pois Superia” tai että työkaveri olisi poistanut prolapsin ultraääniohjauksessa neulalla nahan läpi. Tyydyin kuitenkin vain sanomaan, että ”levännyt”, kun he kysyivät mitä olin tehnyt, kun olin nyt noin terveen näköinen.

Olin palannut laudalle ja voin taas sanoa itselleni, ”olenko enemmän terve kuin sairas?” Pyöräilen kotiin kivutta. Uskon, että kivut eivät nyt ole palaamassa, jos osaan itse toimia oikein. Laitan mainokset menemään painoon ja ilmoitan, että voisimme pitää seuraavaksi päiväksi suunnitellut treenit. Seuraava yö on kivuton. Seuraava aamu, kivuton. Pyöräilen töihin. Illalla tanssin kivuttomammin kuin koskaan. Ainoastaan sakadaharjoituksessa, jossa molemmat teimme useita perättäisiä etuochoja, alkoi tuntumaan hieman kipua. Harjoittelimme jopa takasakadoita, liikettä, jossa tarvitaan suurinta mahdollista kiertoa. Niissä ei tuntunut kipua.

Tämä episodi selvensi minulle muutamia asioita. Ensinnäkin on todennäköistä, että pieni prolapsin suureneminen ei ollut tapahtunut jouluaaton hiihdossa, vaan aiemman kahden kuukauden aikana siitä, kun edellinen kuvaus tehtiin. Jos prolapsissa olisi ollut uusi paheneminen, ei toipuminen olisi ollut näin nopeaa. Oireiden paheneminen on johtunut fyysisestä rasituksesta. Hermo, olleessaan ahtaalla, ei kestä liikettä ja venytystä kuten normaali hermo. Joulun ajan liikkumiseni aiheuttivat hermossa vaikea-asteisen vikatilan, se on mahdollisesti ollut hapenpuutetta tai hankauksen aiheuttamaa tulehdusta, hermo on sairastunut ja tullut superherkäksi normaaleille ärsykkeille ja ollut aktiivisessa tilassa myös levossa. Kaiken tuon olen kokenut kipuna. Hermon olosuhteet eivät kuitenkaan ole olleet niin huonot, etteikö hermon toipuminen levossa olisi voinut alkaa. Hermo on pystynyt klaaraamaan ylirasituksen aiheuttamat ongelmat 2-3 vuorokaudessa ja nyt olemme palanneet tämän hetkiseen normaalitilaan, joka on kohtalaisen hyvä.

Iskiaskipu on kasvattava kokemus. Se myös opettaa nauttimaan elämästä. Ennen saatoin murehtia sitä, että jos en jaksa osallistua opetukseen kahdeksan tunnin ajan ja tanssia päälle kahdeksaa tuntia. Nyt olen tyytyväinen siihen, jos jaksan osallistua opetukseen kuusi tuntia ja saan nukuttua yöllä kivutta. Nyt olen onnellinen siitä, jos voisin pyöräillä Piemonteen alueella Italiassa kivutta, ja syödä pienessä kylässä lounaan auringon varjostamalla vanhan rakennuksen seinustalla.